Korona koettelee urheiluseuroja - seuratyöntekijän näkökulma

21.1.2021


Korona koettelee urheiluseuroja – seuran työntekijän näkökulma

 

Maikku kirjoitti seurakehittäjän blogissaan selkeästi niistä asioista ja huolista, joita seuratoimijalla on koronapandemian ja sen mukanaan tuomien rajoitusten takia herännyt.

Kuten Maikku kirjoittaa, käytännön toiminnassa suurimmaksi haasteeksi nousevat ilman muuta ohjeiden ja asetettujen rajoitusten linjattomuus ja epämääräisyys.

Vaikka alueille, sairaanhoitopiireille ja AVI:lle annettu ohjaus- ja rajoitusvastuu on ehdottomasti oikea, se on johtanut lukuisiin erilaisiin tulkintoihin samassa koronatilanteessa olevien alueiden ja kuntien välillä: Turussa lapset voivat treenata kontakteja (ja pelaamista!) välttäen myös kaupungin sisätiloissa, Helsingissä tilat on suljettu, mutta ulkona voi treenata ja treeneissä saa myös pelata.

Seuratoimijalle arjessa tuikitärkeät verkostot eivät yhtäkkiä pystykään tarjoamaan vertaistukea: rajoituksia ja ohjeita asetetaan eri tavoin ja myös tulkitaan eri tavoin. Lajiliitto ja keskusjärjestöt pystyvät ohjaamaan ja neuvomaan korkeintaan hyvin yleisellä tasolla. Naapurikunnassa toimitaankin yhtäkkiä aivan toisin kuin omassa kunnassa ja saatavilla olevat ohjeistukset mahdollistavat monenlaiset tulkinnat, kuten Maikku kirjoittaakin; ylitunnollisuudesta aina välttelyshoppailuun asti.
Täsmälliselle ohjaukselle ja viestinnälle on seurakentällä suuri tarve.

Seuratoimintaan korona-aika antaa monenlaista pohdittavaa. Toimintaa pitäisi pystyä suunnittelemaan pitkäjänteisesti, ja silti rajoitusten vuoksi suunnittelun horisontti on parissa viikossa: jos rajoitukset jatkuvat tai kiristyvät, se vaikuttaa seuran päivittäisen toiminnan järjestämiseen, jos rajoitukset lientyvät, päästään ehkä kiinni normaalimpaan seura-arkeen.

Arki on muuttumassa hyvin reaktiiviseksi, seuratyöntekijän resilienssi on koetuksella.

Huoli toiminnan jatkuvuudesta kasvaa

Omassa seurassani kaikkein suurin liikkujaryhmä ovat eskari- ja alakouluikäiset. Heidän maailmassaan on olemassa vain yksi aika: nyt. Pätkissä asetettavat rajoitukset haastavat toiminnan suunnittelua. Siinä missä teini-ikäinen, lajiinsa tavoitteellisesti suhtautuva nuori ehkä kykenee ymmärtämään vallitsevan tilanteen ja treenaamaan etäohjauksessa itsenäisestikin, samaan ei kykene ensimmäistä kertaa joukkuelajin pariin haluava eskari-ikäinen, jonka kiihkein tavoite on tehdä maali.

Tällaisen lapsen haluun liikkua, osallistua ja olla mukana joukkueessa pitäisi pystyä vastaamaan heti.

Jos menetämme tämän lapsen innon, menetämmekö samalla myös hänen mukanaan tulevan vanhemman, potentiaalisen valmentajan, joukkueenjohtajan, rahastonhoitajan, tulevan seura-aktiivin?
Huoli toiminnan jatkuvuudesta – ja sitä myötä toki myös omasta työpaikasta – on suuri.
Vakiintunutta, jo olemassaolevaa perustoimintaa voi pyörittää etänä ja omassa kaupungissani myös livenä vallitsevin rajoituksin, mutta mitä tapahtuu toiminnan uusiutumiselle?
Joukkuelajia ei aloiteta etänä, joukkueen toimintaa ei käynnistetä etänä, vapaaehtoistoimijoita ei kutsuta mukaan etänä.

Pandemiaväsymys vaivaa sekä toimijoita että seuran liikkujia.

 

Huoli liikkumattomuudesta, seuran harrastajamääristä ja seurojen toiminnan jatkuvuudesta on todellinen.

Se näkyy ja kuuluu sekä julkisessa keskustelussa ja omissa ajatuksissa.
Maikku peräänkuuluttaa luovuutta, kykyä ja mahdollisuutta etsiä uusia toimintatapoja ja pyrkimystä ratkaista ne haasteet jotka ratkaistavissa ovat.

Lainasin sukset, huolsin ne kuntoon, laapustin kerrostalon pihaan muutaman sadan metrin mittaisen harjoitteluladun.

Laitoin musiikin korviini soimaan ja ratkaisin yhden aikuisen liikkumattomuuteen liittyvän haasteen.